Nyt Valoa väsyttää. Eikä ihme, kyllä on ollut rankka viikonloppu pienellä koiralla. Mutta hienosti se on selvinnyt kaikesta. Lauantai-iltapäivään saakka kaikki sujui ihan normaalin rauhallisella tempolla. Tyttäret, oma sekä tämän ystävätär, olivat käyttäneet Valon ulkona ja touhunneet sen kanssa aktiivisesti iltapäivällä. Illansuussa päätimme lähteä miehen kanssa pienelle iltakävelylle kaupunkiin. Sinnikkäästi Valo jolkotteli vierellä, vaikka välillä väsymys tassuja painoikin. Se ilmenee siten, että kesken kaiken Valo istahtaa, ihan mihin tahansa, eikä millään suostuisi jatkamaan matkaa. Pienen nykäisyn ja kehoittelun jälkeen matka taas jatkuu.
Eerikinkadulla päätimme nauttia kylmät kesäjuomat terassilla. Nostin Valon syliin tarkastelemaan kaupungin vilinää ja siihenhän se nukahti. Välillä ohimenevä skeittari tai Harrikka sai sen valppaaksi, mutta todettuaan asian harmittomaksi, se jatkoi uniaan.
Sunnuntai-aamu alkoi taas perinteisellä aamu-ulkoilulla. Onneksi ajankohdat ovat hiljalleen muuttuneet myöhäisemmäksi, nyt ollaan jo puoli viidessä. Muutama yö on nukuttu ihan kokonaankin, se on luksusta! Onneksi tänä aamuna mies oli virkeä ja hoiti koiralenkin, mutta tuntui piristyneen siinä itsekin. Minua sen sijaan väsytti kovasti, enkä ollenkaan lämmennyt ehdotukselle, että lähtisimme pyörälenkille kello viisi katsomaan heräävää kaupunkia..
Yhdeksän jälkeen olin minäkin hereillä ja silloin lähdimme pyörälenkille. Lapset hoitivat mallikkaasti Valon ruokinnan ja ulkoilutuksen. Puolen päivän jälkeen soitimme tytöille, että älkää väsyttäkö koiraa, me lähdemme sen kanssa vielä tutkimusretkelle kaupungille. Päätimme lähteä Oulunkylään appivanhempia tervehtimään bussilla. Iso virhe oli, että lähdimme aika pian päiväruuan jälkeen. Matkapahoinvointia on ilmennyt automatkoilla, mutta kuvittelin sen johtuneen siitä ylenpalttisesta itsensä ympäri pyörimisestä, jota se harrastaa aina ensimmäiset kymmenet kilometrit auton takakontissa. Mutta ei, pyöriminen ei vaikuta siihen.
Nousimme bussiin 65A lähipysäkiltä. Bussi oli liian pelottava kyytiin hypättäväksi, eikä sattunut olemaan matalalattiabussikaan, joten Valo nousi bussiin turvallisesti sylissä. Aivan kuin koko Lauttasaari olisi päättänyt lähteä sunnuntairetkelle keskustaan, sattuman kaupalla saimme kuitenkin istumapaikat. Onneksi, sillä en halua edes kuvitella, miten olisimme pystyneet matkaamaan seisomapaikoilla pahoinvoiva koira sylissä..
Alkumatka meni hienosti. Valo makasi sylissä rauhallisesti ja katsoi ohivilisteleviä maisemia. Yhtäkkiä se alkoi nieleskellä ja vatsassa alkoi tuntua pahanenteistä aaltoliikettä. Onneksi olimme varustautuneet pienellä pyyhkkeellä ja kun pahoinvointi iski, oli mieheni vastassa pyyhkeen kanssa. En voi kuin ihmetellä miten kaikesta vatsassa vellovasta oksennuksesta huolimatta, (jota se sinnikkäästi nieleskeli takaisin), se oli niin rauhallinen. Ei uikutusta, ei tempoilua, ei mitään ulkoisia merkkejä muuta kuin kouristelut, jotka tunsin vain syystä että se istui sylissäni.
Näitä kouristusaaltoja tuli muutamia ja olin kauhuissani, että toivottovasti se tosiaan vain oksentaa. Ripulin korjaaminen penkinvälistä olisi ollut huomattavasti hankalampaa. Ja siinä olisi ollut mukana varmasti myös haju. Tämä homma hoitui niin huomaamattomasti, että epäilen, etteivät muut matkustajat varmaan edes huomanneet mitään poikkeavaa tapahtuvan ympäristössä.
Kolmannen yrjökierroksen jälkeen pyyhe oli niin loppuunkäytetty, että meidän oli pakko nousta bussista. Onneksi olimme melkein määränpäässä. Pieni kävely teki varmasti ihan hyvää, paitsi että taas vähän väsytti. Pienet parkkeeraukset talojen nurmikoille tai jalkakäytävälle hiukan hidastuttivat matkaa, mutta perille päästiin.
Anoppilassa se jolkotteli nuuskimassa asunnon nurkat, sen jälkeen tuli kanssamme olohuoneeseen ja nukahti. Todella mallikas ja helppo seurapiirikoira. Aikamme seurusteltuamme läksimme takaisin kotia kohti.
Tällä kertaa valitsimme kulkuneuvoksi lähijunan. Sama homma kuin metrossa ja bussissa, lähestyvä kulkuneuvo pelotti ja aiheutti pientä tärinää. Myös junan raput olivat liian haastavat, joten tälläkin kerralla koira syliin ja sisään. Koiravaunut oli merkitty hyvin tunnuksilla, samaten kuin koirat-kielletty-vaunutkin. Ruuhkaista oli junassakin, mutta onnistuimme saamaan istumapaikat. Junalla matkustaminen sujui tosi paljon helpommin kuin bussilla. Pysähdyksiä oli vain muutama ja meno tasaista. Junasta vaihdoimme metroon, se sujui näin kolmannella kerralla jo aika hyvin. Rautatieaseman hissit ovat vesivahingon takia edelleen poissa käytöstä, joten sylissä matkattiin liukuportaat. Metroon Valo hyppäsi jo itse, matkakin sujui rauhallisesti lattialla istuen. Tähän mennessä se on ollut sylissä ja hieman tärissytkin.
Mahtaakohan se tunnistaa jo kotikaupunginosansa? Ainakin se taas laittoi jarrut päälle, kun käännyttiinkin metrikseltä kauppaan eikä kotiin päin. Vihdoin ja viimein päästiin kotiin, ja uni kyllä maittaa! Toivottovasti väsymystä riittää seuraavaksikin yöksi.
kuvat Timo Seppälä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti