Koululainen

Aloitimme Kennelliiton pentukurssin 1.9.2010. Tunti viikossa neljä kertaa Malminkartanon sirkuskentällä, hinta Kennelliiton jäsenille 25 euroa. Ei ollenkaan paha, etenkin kun kartoitin myös yksityisten tarjontaa kantakaupungin alueella.

Kouluttajan tärkein viesti mielestäni oli, että kouluttamisen pitää tapahtua aina hyvällä mielellä. Jos et itse ole iloinen ja innokas, on turha kuvitella, että koirakaan olisi, se kyllä vaistoaa millä mielellä ollaan.

Ekalla tunnilla opeteltiin perusasioita: istu, maahan, tassu, rauhoitu ja luoksetulo. Kaikki muu paitsi rauhoittuminen sujui Valolla melko mallikkaasti. Se oli aivan täpinöissään kaikista uusista, ihmeellisistä lajitovereita joita vilisi ympärillä 19 kappaletta.

Kuvassa valkoinen paimenkoira, joka oli kooltaan ja luonteeltaan mukavan sopiva leikkikaveri.

Rauhoittumisen taitoa pitää tosiaan treenata vielä kovasti. Valo on luonteeltaan tosi valpas, ei mitenkään hellyyden tai rapsutuksenkipeä otus. Pienempänä se kapusi syliin aina kun mahdollista, nyt sen ulottuvuudet eivät enää mahdollista mukavaa sylissä loikoilua. Sohvalla se saattaa hetken loikoilla vieressä, mutta hyvinkin pian se siirtyy joko toiselle sohvalle, missä on enemmän tilaa tai omalle patjalleen. Se on mielellään samassa huoneessa, mutta oma reviiri, tila ja väljyys on syytä säilyttää. Ehkä siinä on vähän varsinaissuomalaista (vai satakuntalaista?) luonnetta mukana?

Mutta takaisin kouluun. "Istu", "maahan" ja "tassu" olivat meillä aika hyvin hallussa jo ennen kurssiakin. Uusia juttuja olivat pujottelu ja "katso"-komento. Namut meinasivat loppua, sen verran innokkaasti ja aktiivisesti Valo opetukseen osallistui.

Jossain vaiheessa ajatuksena oli, että koirat rauhoittuvat omistajiensa viereen, jotta kouluttaja voi kertoa vähän teorioita ja taustojakin. Pienet sylikoirat suunnilleen nukahtivat emäntiensä/isäntiensä syliin. Viereisen herran tanskandoggikin makaili kauniin ja arvokkaan levollisena. Mutta ei Valo, sillä oli täysi virta päällä kyllä ihan alusta ihan loppuun saakka.

Viimeisenä tehtävänä oli luoksetulo. Ihmisten tehtävänä oli juosta kentän laidalle ja kutsua koira luokseen. Sen Valo kyllä osaa. Sisäinen vinttikoira löytyy välittömästi ja se kiitää kuin ohjus luokse.

Paluumatka tuntui sujuvan vähän pienemmällä kuolamäärällä kuin normaalisti. Olin jo toiveikas, että ehkä tämäkin osio tästä vielä korjaantuu. Jäimme innokkaina odottamaan seuraavaa koulupäivää!

Täystuhon riemupissat

Arki on rullaillut hiljalleen ja mukavasti. Olin juuri iloinnut sisäsiistydestä, kun tuli muutamia päiviä kestäviä reggressiokausi. Taas askellettiin hämärässä varoen että milloin se jalka osuu lämpimään lätäkköön. "Se teki riemupissat oppimisen ilosta", totesi työkaverini hänelle asiasta avauduttuani. Jännä juttu on se, että päiväsaikaan, kun lauma ei ole paikalla, vahinkoja ei satu. Ehkä kyseessä on enemminkin "protestipissat" siitä, että emme ole aina olleet tarpeeksi vikkeläliikkeisiä singahtamaan ulos, kun koira on käynyt ulko-ovella kääntymässä.

Vastaavanlaista kehityskaarta oli havaittavissa nukkumisen kanssa. Valo nukahtaa enemmän ja vähemmän kymmenen maissa, parhaimmillaan saattaa nukkua puoli kahdeksaankin. Se on tosin harvinaista herkkua, normiherätys on kuuden maissa. Paitsi taantumavaihe joidenkin öiden ajan. Silloin oli ilo herätä kolmen maissa koiran tuijotukseen. Ja uloshan sitä oli lähdettävä. Kerran se tosin tuli vähän erilaisen oloisena tuijottamaan, tai sitten olin itse vaan niin väsynyt, että en kerta kaikkiaan jaksanut nousta. Ja kaikki meni ihan hyvin, Valo palasi omaan petiinsä nukkumaan. Mutta kun seuraavana yönä kuvittelin saman taktiikan toimivan, olikin tilanne toinen. Unen läpi alkoi kuulua tuttu ääni, joka syntyy kun nestettä valuu parketille. Ei auttanut taaskaan muu kuin nousta ylös ja kammeta itsensä koiran kera ulos.

Nyt en tiedä uskallanko edes kirjoittaa sitä, mutta taas tuntuu, että oltaisiin voiton puolella ja koira ehkä ansaitsisi jo sisäsiistin maininnan.

Pientä taantumista on tapahtunut myös tuho-osastolla. Asumme teräsrunkoisessa asunnossa, se on tullut nyt todistetuksi Valon toimesta. Eräänä päivänä oli vaan kasa laastia sen patjan vierellä ja nurkka lattianrajasta kaluttu teräspalkkiin saakka. Kengät ovat pysyneet ruokalistalla entiseen tahtiin, ehkä jopa hieman kiihtyväänkin. Kenkätuhoja uhmaten päädyimme kuitenkin jo normalisoimaan eteisen kenkätelineen oikeaan asentoon, tähän mennessä se hylly on ollut sivuttain käännettynä niin, että ylähylly on ollut etuseinänä ja kengät ovat olleet täydessä kaaoksessa rautaritilän takana. Mutta suojassa kuitenkin. Mitään jättituhoja ei ole syntynyt, vaikka kengät ovatkin nyt helposti tarjolla.

Tänään olin unohtanut makkarin oven auki töihin lähtiessäni. Koira oli niin keskittyneenä sängyn päällä kenkääni järsimässä, ettei se malttanut edes tulla eteiseen vastaan. Sain sen itseteosta kiinni kahdesta kielletystä asiasta, sängyssä loikoiluista ja kengän järsinnästä. Onkohan uhmaikä alkamassa, kun sain ihan kaksin käsin kiskoa sen sängystä alas. Tähän saakka pelkkä komento on riittänyt. Koirakirjasta taas luin koirien uhmäiästä, uroksilla on kuulemma lievempi, mutta kestää vastaavasti pidempään. Katsotaan, mitä tuleman pitää.

Matkalla

Reissukoira Valon matkustuskokemus laajeni taas yhdellä kulkupelillä.


Maalle lähdettiin tällä kertaa junan kyydissä. Ostin lipun yhdelle aikuiselle, yhdelle lapselle ja yhdelle koiralle. Lemmikkilippu maksaa 5 € / matka ja on pakollinen. VR:n asiakaspalvelija ystävällisesti kysyi haluammeko lemmikille oman lipun. Siihen siis ei ole muuta vastausta kuin kyllä. Konnarilta erikseen vielä tarkistin, kun niin tilanteesta hämmennyin.

Junassa oli erikseen lemmikkivaunuhytti. Olimme ainoat matkustajat 12 hengen hytissä. Paikkamme oli merkattu seinänviereiselle paripenkille, mutta heti Pasilan jälkeen valtasimme viereiset neljän hengen pöytäpaikat. Valo valtasi koko hytin. Mutta koska vaunu oli junan viimeinen, läpikulkua ei ollut ja koiran saattoi huoletta pitää vapaana.

Mielessäni mietin, että monellekohan lemmikille lippu osastolle myydään, kun lemmikkipaikka ei kuitenkaan tarkoita fyysistä paikkaa. Melkoinen räksytys saattaisi syntyä, jos matkustajia olisi yhtä monta kuin istumapaikkoja ja mukana olisi kissoja, koiria, pupuja... No tuskinpa kovinkaan todennäköinen tilanne kuitenkaan.

Tähän astisista liikkumisvälineistä auto on ollut Valolle ehdottomasti karmivin. Totuttelujaksomme on edelleen kesken, koska joka kerta on ollut pakko lähteä jonnekin, yleensä vielä satojen kilometrien päähän. Nyt kun loma loppuu, yritetään aloittaa totuttelu uudelleen. Valolle pelkkä meidän auton näkeminenkin saa aikaan oireita, vapinaa ja kuolaa. Loppumatka autolle on yhtä taistelua, joka toistaiseksi on päättynyt ihmisten voittoon. Yleensä Valo kannetaan sylissä auton takaluukkuun. Toisen kantaessa koiraa toinen kiirehtii auton takapenkille ja varmistaa hihnasta tai pannasta, ettei koiralla jää mitään osaa takaluukun väliin. Kun takaluukku on kiinni, se tuntuu rauhoittuvan. Jokin aika sitten se pyrki vielä kovasti kiipeämään takapenkin yli matkustamon puolelle, mutta pientä kehitystä on tässä suhteessa tapahtunut.

Itse automatkat sujuvat jo melko rauhallisesti. Lisäksi olemme oppineet tunnistamaan ennusmerkkejä. Kun autoon leviää erittäin paha haju, on syytä etsiä pysähdyspaikka todella nopeasti! Valon ilmavaivat ennakoivat joko oksennusta tai paskannusta. Kuolaa sen sijaan erittyy tasaisesti pitkin matkaa, ilman ääniä, hajuja tai muitakaan merkkejä. Makuualustan viltti on pesukunnossa jokaisen reissun jälkeen.

Mutta takaisin junaan. Hytti ei tosiaan ollut suurensuuri, mutta Valo jaksoi sitä tutkia Karjaalle saakka ennen kuin rauhottui. Sen jälkeen se nukahti, sitten oltiinkin jo perillä. Yksi automatkakärsimys vielä jännittävän junamatkan jälkeen ja sitten, ah, vihdoinkin rentoa maalaiselämää!

Ruoka-aikojen väliin mahtui perhosten ja kärpästen metsästystä, ruohonleikkurille, koirille ja hevosille haukkumista, metsäretkiä ja ennen kaikkea nurmikolla makoilua! Valo ei tuntunut juurikaan tämän kesän helteistä kärsivän. Lämpiminä päivinä se suorastaan hakeutui makailemaan aurinkoon, kuumimpina päivinä kelpasi sentään varjokin. Uimisesta ei Valon mahdolliseen kuumuuteen apua saatu. Saimme sen kertaalleen veteen houkuteltua, se seisoi kiltisti järvessä ja katseli meitä anovasti, että voitaisiinko jo mennä rannalle, en ymmärrä mitä hauskaa tässä märässä vedessä seisomisessa on? Mukavampi on loikoilla nurmikolla peiton päällä!

Hampaiden harjausta

Eilen oli eläinlääkäripäivä. Valo sai tehosterokotuksen penturokotteelle (penikkatauti, tarttuva maksatulehdus, parvoviroosi ja kennelyskälle). Muutaman viikon kuluttua vielä yksi käynti rabies-rokotetta varten. Sitten onkin vuoden paussi. Koirapuistot ja tutustumiset uusiin kavereihin ovat nyt sallittuja. (Heti illalla kävimme tutustumassa paikallisessa puistossa. Voi että, miten paljon siellä oli jätöksiä jätetty korjaamatta! Tylsää.)

Lähtiessäni kyselin eläintenhoitajalta hampaiden harjauksesta, pitäisikö vaiko eikö? Hän vastasi, että on yleensä aika rotu- ja ruokasidonnaista muodostuuko hammaskiveä vai ei. Mutta ei siitä varmastikaan haittaakaan ole, jos niitä muutaman kerran viikossa harjalla putsaisi, ennalta ehkäisee ainakin sen, että jos aikuisena on tarvetta, on koira jo valmiiksi tottunut toimenpiteeseen. Pahimmillaan tarvitsee tuoda koira lääkäriin kerran vuodessa, nukuttaa ja poistaa kivi ja sekin on kuitenkin n. 150 euroa/kerta.

Valo taisi olla kuulolla keskustelumme ajan. Ja fiksu koira kun on, päätti ottaa neuvoista vaarin. Hammasharjakin (tosin ihmisten mallia) löytyi pojan huoneen lattialla avoinna lojuvasta viikonloppureissukassista. Ei muuta kuin putsaamaan:


Jahas, jahas -mites tätä käytetään?


Tämä pää suuhun...?


Ja sitten harjaamaan!

Viikko maalla

Loma alkoi ja se tarkoitti auton pakkaamista ja matkaa maaseudulle. Kirjallisuus ja kokemus ovat osoittaneet, että matkustusajankohta kannattaa ajoittaa mahdollisimman pitkälle edellisestä ruokailusta. Vaikka en tiedä auttaako sekään mitään, oksennuksen määrä tuntuu kuitenkin olevan melko vakio. Kuinkahan kauan tätä vaihetta jatkuu, onko kokemuksia? (Valo on nyt n. 15 viikkoa.) Kirjoitin jo pitkät pätkät aiheesta tarkemminkin, kunnes huomasin taas analysoivani koiran oksennuskäyttäytymistä. Ei ehkä niin kovin kiinostavaa? Deletoidaan se ja siirrytään suoraan perille.




Retki oli järjestyksessään Valon kolmas mökkireissu, mahtoikohan se tunnistaa jo maisemat? Piha on suuri ja vilkkaasti liikennöity tie onneksi melkoisen kaukana. Varmuuden vuoksi hankimme kuitenkin sille juoksunarun, jota sitten käytettiin vaihtelevasti. Ihmeellisen sopeutuvainen se siihenkin tuntuu olevan. Jos on vapaana, voi juosta pidemmälle. Jos on kiinni, jossain vaiheessa alkaa kuristaa kurkusta. Huilaamistahan se ei estä mitenkään!




Viikko sujui mukavasti ja rauhallisesti. Käytiin metsäretkillä, loikoiltiin pihalla ja vaikka sekä merellistä että järvellistä uintimahdollisuuttakin olikin tarjolla, ne eivät vielä ainakaan houkutelleet. Taitaa paimenkoiraa enemmän viehättää nummet ja metsät.

Tylsä juttu yhteisen taivallustemme kannalta oli se, että torstaina revähti meikäläiseltä nivelside. Mitä tästä opimme? Sandaalit jalassa ei kannata lähteä juoksemaan spurttia koiran kanssa. Muutaman päivän levon jälkeen klenkkaaminen jäi, mutta spurtit jätin suosiolla Valolle. Sen juostessa siitä voi tunnistaa esi-isien vinttikoiraperimän. Se rakastaa juosta lujaa, me emme kauan sen vauhdissa enää pysy. Mutta mukava leikki oli metsätiellä juoksuttaa sitä pieniä spurtteja edestakaisin ja palkita aina herkulla maalissa.




Samaisella metsäretkellä oli myös tosi hieno valo. Näyttää kuin taivaallinen valo olisi laskeutunut juuri hänen ylleen, eikö näytäkin? Se, mikä myös on hämmästyttänyt, on ollut sen päivän paistattelut kuumassa auringossa. Kuvittelin jotenkin, että koirat kärsivät kuumuudesta, läähättävät ja hikoilevat kieli ulkona ja etsivät epätoivoisesti varjoa. Vielä mitä, tai sitten nimi vaan sattui olemaan enne. Valo on varsinainen valon lapsi, se suorastaan hakeutuu valoon ja lämpöön, eikä sitä tunnu kuumuus kiusaavaan ollenkaan.




Aktiivinen liikunta ja erityisesti automatkailu ovat varmaankin taas vähän laihduttaneet koiraa. Eläinlääkäri oli varsin oikeassa, kun sanoi että näin kasvuiässä sen muoto tuntuu vaihtelevan päivittäin. Kylkiluiden ympärillä pitäisi olla jonkin verran rasvaa, mutta taas näyttää ettei sitä olisi juuri ollenkaan. Erityisen pieneltä ja laihalta se näytti, kun se oli yhdessä vuoden vanhan labbis-neidin kanssa. No toki niiden ruumiinrakenteetkin ovat erilaiset, mutta pieneltä se silti näytti. Pitää koittaa korvata automatkoilla menetetyt energiat vähän suuremmilla annoksilla. Liikunnan tarvetta se säätelee itse, ja joustavasti sitäkin. Yhtäkkiä se saattaa käydä istumaan, huilata tovin ja hetken päästä se taas jolkottelee reippasti vierellä. Kummallista, miten voi väsymys muka mennä ohi 15 sekunnin istumisella? Olisipa näppärä ominaisuus meillä ihmisilläkin.

Kuvat Timo Seppälä

Kaupunkikoiran kaupunkiviikonloppu

Nyt Valoa väsyttää. Eikä ihme, kyllä on ollut rankka viikonloppu pienellä koiralla. Mutta hienosti se on selvinnyt kaikesta. Lauantai-iltapäivään saakka kaikki sujui ihan normaalin rauhallisella tempolla. Tyttäret, oma sekä tämän ystävätär, olivat käyttäneet Valon ulkona ja touhunneet sen kanssa aktiivisesti iltapäivällä. Illansuussa päätimme lähteä miehen kanssa pienelle iltakävelylle kaupunkiin. Sinnikkäästi Valo jolkotteli vierellä, vaikka välillä väsymys tassuja painoikin. Se ilmenee siten, että kesken kaiken Valo istahtaa, ihan mihin tahansa, eikä millään suostuisi jatkamaan matkaa. Pienen nykäisyn ja kehoittelun jälkeen matka taas jatkuu.

Eerikinkadulla päätimme nauttia kylmät kesäjuomat terassilla. Nostin Valon syliin tarkastelemaan kaupungin vilinää ja siihenhän se nukahti. Välillä ohimenevä skeittari tai Harrikka sai sen valppaaksi, mutta todettuaan asian harmittomaksi, se jatkoi uniaan.

Sunnuntai-aamu alkoi taas perinteisellä aamu-ulkoilulla. Onneksi ajankohdat ovat hiljalleen muuttuneet myöhäisemmäksi, nyt ollaan jo puoli viidessä. Muutama yö on nukuttu ihan kokonaankin, se on luksusta! Onneksi tänä aamuna mies oli virkeä ja hoiti koiralenkin, mutta tuntui piristyneen siinä itsekin. Minua sen sijaan väsytti kovasti, enkä ollenkaan lämmennyt ehdotukselle, että lähtisimme pyörälenkille kello viisi katsomaan heräävää kaupunkia..

Yhdeksän jälkeen olin minäkin hereillä ja silloin lähdimme pyörälenkille. Lapset hoitivat mallikkaasti Valon ruokinnan ja ulkoilutuksen. Puolen päivän jälkeen soitimme tytöille, että älkää väsyttäkö koiraa, me lähdemme sen kanssa vielä tutkimusretkelle kaupungille. Päätimme lähteä Oulunkylään appivanhempia tervehtimään bussilla. Iso virhe oli, että lähdimme aika pian päiväruuan jälkeen. Matkapahoinvointia on ilmennyt automatkoilla, mutta kuvittelin sen johtuneen siitä ylenpalttisesta itsensä ympäri pyörimisestä, jota se harrastaa aina ensimmäiset kymmenet kilometrit auton takakontissa. Mutta ei, pyöriminen ei vaikuta siihen.

Nousimme bussiin 65A lähipysäkiltä. Bussi oli liian pelottava kyytiin hypättäväksi, eikä sattunut olemaan matalalattiabussikaan, joten Valo nousi bussiin turvallisesti sylissä. Aivan kuin koko Lauttasaari olisi päättänyt lähteä sunnuntairetkelle keskustaan, sattuman kaupalla saimme kuitenkin istumapaikat. Onneksi, sillä en halua edes kuvitella, miten olisimme pystyneet matkaamaan seisomapaikoilla pahoinvoiva koira sylissä..

Alkumatka meni hienosti. Valo makasi sylissä rauhallisesti ja katsoi ohivilisteleviä maisemia. Yhtäkkiä se alkoi nieleskellä ja vatsassa alkoi tuntua pahanenteistä aaltoliikettä. Onneksi olimme varustautuneet pienellä pyyhkkeellä ja kun pahoinvointi iski, oli mieheni vastassa pyyhkeen kanssa. En voi kuin ihmetellä miten kaikesta vatsassa vellovasta oksennuksesta huolimatta, (jota se sinnikkäästi nieleskeli takaisin), se oli niin rauhallinen. Ei uikutusta, ei tempoilua, ei mitään ulkoisia merkkejä muuta kuin kouristelut, jotka tunsin vain syystä että se istui sylissäni.

Näitä kouristusaaltoja tuli muutamia ja olin kauhuissani, että toivottovasti se tosiaan vain oksentaa. Ripulin korjaaminen penkinvälistä olisi ollut huomattavasti hankalampaa. Ja siinä olisi ollut mukana varmasti myös haju. Tämä homma hoitui niin huomaamattomasti, että epäilen, etteivät muut matkustajat varmaan edes huomanneet mitään poikkeavaa tapahtuvan ympäristössä.

Kolmannen yrjökierroksen jälkeen pyyhe oli niin loppuunkäytetty, että meidän oli pakko nousta bussista. Onneksi olimme melkein määränpäässä. Pieni kävely teki varmasti ihan hyvää, paitsi että taas vähän väsytti. Pienet parkkeeraukset talojen nurmikoille tai jalkakäytävälle hiukan hidastuttivat matkaa, mutta perille päästiin.

Anoppilassa se jolkotteli nuuskimassa asunnon nurkat, sen jälkeen tuli kanssamme olohuoneeseen ja nukahti. Todella mallikas ja helppo seurapiirikoira. Aikamme seurusteltuamme läksimme takaisin kotia kohti.

Tällä kertaa valitsimme kulkuneuvoksi lähijunan. Sama homma kuin metrossa ja bussissa, lähestyvä kulkuneuvo pelotti ja aiheutti pientä tärinää. Myös junan raput olivat liian haastavat, joten tälläkin kerralla koira syliin ja sisään. Koiravaunut oli merkitty hyvin tunnuksilla, samaten kuin koirat-kielletty-vaunutkin. Ruuhkaista oli junassakin, mutta onnistuimme saamaan istumapaikat. Junalla matkustaminen sujui tosi paljon helpommin kuin bussilla. Pysähdyksiä oli vain muutama ja meno tasaista. Junasta vaihdoimme metroon, se sujui näin kolmannella kerralla jo aika hyvin. Rautatieaseman hissit ovat vesivahingon takia edelleen poissa käytöstä, joten sylissä matkattiin liukuportaat. Metroon Valo hyppäsi jo itse, matkakin sujui rauhallisesti lattialla istuen. Tähän mennessä se on ollut sylissä ja hieman tärissytkin.

Mahtaakohan se tunnistaa jo kotikaupunginosansa? Ainakin se taas laittoi jarrut päälle, kun käännyttiinkin metrikseltä kauppaan eikä kotiin päin. Vihdoin ja viimein päästiin kotiin, ja uni kyllä maittaa! Toivottovasti väsymystä riittää seuraavaksikin yöksi.



kuvat Timo Seppälä

Valo 8 vk

Matkalla ulos. Rappuset onnistuvat vasta ylöspäin. Tätä yhtä tasannetta ollaan käytetty harjoitusalustana, ei tarvitsisi kuin yksi rappu laskeentua, mutta ei. Tasanne on mitä mainioin parkkipaikka.

Miten se aina löytääkin vähintään metrin pituiset karahkat? Eikä pieni ymmärrä, että kun päätä kääntelee, niin jommassa kummassa päässä osuu keppi maahan ja pää ei käännykään.

Outo tilanne, hetki paikallaan poseeraamassa.

Valo ja valkosipulit

Tapahtumarikas viikonloppu Valolla.

Lauantai-päivä kaupungin sykkeessä, illalla kohti maaseudun rauhaa. Järjestyksessä toinen auto-matka, myös melko pitkä sellainen, 135 km. Valo matkaa auton takakontissa, ilman mitään sen kummallisempi rakennelmia, vaikka niitäkin tuossa alkuvaiheessa pohdin. Tavaratilassa on pohjalla muovimatto, sen päällä viltti ja pyyhe. Melko isohan se takaboxi vielä on, tai paremminkin koira on vielä pieni, mutta ei se mitään. Antaa uskoa, että se mahtuu matkaamme vielä aikuisenakin.

Alkumatka oli aivan surkeaa, uikutusta, hyppimistä, pyörimistä, vähemmästäkin tulee huono olo. Karjaalla pysähdyimme jaloittelemaan ja korjaamaan oksennusta pyyhkeeltä. (Ruokavalio sisältää mm. pieniä kiviä ja koiranlelun maalihiutaleita.) Loppumatka menikin aika paljon paremmin, kun vatsa oli tyhjennetty. Ei sitä oloa vielä mitenkään rennoksi voi kuvailla, mutta istui se kuitenkin ihan hiljaa.

Maalla olikin paljon uusia asioita. Ilta oli sen verran pitkällä, että keskityimme sisätiloihin iltakävelyä lukuun ottamatta. Ja taas tepsutteli hän talossa iloisen uteliaana ja reippaana. Yhtään ei voi kyllä araksi sanoa. Ainoa tilanne, jossa perääntyi nopeasti, oli kun näki oman kuvansa peilistä.

Yö sujui myös hyvin. Aamuneljältä lähdettiin aamulenkille, koiranomistajan hienoja hetkiä, kunhan ensin saa silmänsä auki. Ei ihan varmasti tulisi muuten lähdettyä kävelylle siihen aikaan, ja että oli kaunista! Kumpuileva varsinais-suomalainen pelto- ja järvimaisema, pientä usvaa ja auringonnousu (jossain pilvien takana tosin).

Sää ei meitä kovastikaan suosinut, mutta saimmepahan totuteltua sateeseen. Ja pieni sade on mitä mainioin istutusilma. Puutarha oli aivan rappiolla, koska emme ole ehtineet käydä maalla aikoihin. Nyt oli kuitenkin viimeinen hetki saada talvisipulit maahan, joten ei muuta kuin talikko käteen ja hommiin. Valo mukana kuopimassa, tottakai.














Nurmikonhoitokin jäi vähän vaiheeseen. Hyvin palvellut, talokaupan mukana siirtynyt Golden Star -ruohonleikkuri sanoi itsensä irti nyt lopullisesti. Sillä seurauksella, että nurmikko jäi leikkaamatta tälläkin kertaa. Mutta kaunishan tuo voikukkaniittykin on.

Illansuussa lähdettiin takaisin kaupunkiin. Matkaan lähdettiin niin, että Valo olisi kotona seuraavaan ruoka-aikaan mennessä, joten vatsan piti olla melko tyhjä. Ja tämä reissu selvittiinkin jo ilman oksennusta. Alkumatkasta pieniä protestiääniä toki, mutta Kirkkonummen kohdalla koira oli jo rento ja unessa. Huh, mikä helpotus.

Kotona jännitys ehkä helpotti. Jälleennäkeminen lasten kanssa oli riehakasta, selkeästi tunnisti lapset vieraista. Lukuisista ulkoilukerroista huolimatta pissat oli mukava tehdä sisätiloihin. Nyt rytmi palautuu taas normaaliin arkeen ja vastaavanlaisia uusia asioita näin tiiviissä paketissa ei ole tiedossa vähään aikaan. Otetaan rennosti, koko perhe.

Kuvat Timo Seppälä

Iloa ja Valoa

Yhdeksän päivää kaupunkikoirakokemusta Valolla. Kokemukset enimmäkseen positiivisia, uskoisin. Päivät alkavat varhain, aamuviiden-kuuden välillä. Nyt ollaan päästy askel eteenpäin yöherätysten suhteen, niitä ei enää ole. Tai sitten olemme itse niin väsyneitä, että emme enää kuule pientä uikutusta. Alunperin Valo nukkui kuopuksen huoneessa, jotta hän tarvittaessa silittäisi pennun uneen tai veisi sen heti aamusta ulos. Mutta pienikin ihminen on väsynyt, niin innokas koiranhoitaja kuin onkin. Tytär on varustettu mitä parhaimmilla unenlahjoilla, se on tullut todistettua monesti ennenkin, mutta erityisesti nyt. Koira vinkuu ja vikisee, kuvittelemme sen kuuluvan koko talossa, mutta koiranhoitaja se vaan nukkuu sikeästi samassa huoneessa.

Niinpä siirsimme patjan olkkarin nurkkaan ja se on vaikuttanut hyvältä ratkaisulta. Tarvittaessa hauva pääsee yökävelylle sisätiloissa ja kun ovemmekin on raollaan, voi se halutessaan tarkistaa, että koko lauma on koossa. Tänä aamuna en kyllä ollut vakuuttunut tästäkään ratkaisusta. Heräsin viiden maissa tietyyn hajuun, ja juuri sitähän se oli, iso pissa sängyn vieressä. Ehkä Valo oli käynyt ilmoittamassa, että lähdetään ulos, mutta en ole herännyt ilmoitukseen. No, ei auttanut muuta kuin ryhtyä siivoamaan ja sen jälkeen koiran kanssa ulos.

Ulos kun päästiin, koira istahti ulko-oven eteen ja katsoi kysyvästi, pää kallellaan, toinen korva pystyssä, toinen lurpallaan, että miksi minut tänne raahasit? Maanittelujen ja pienen väkisinvedon avulla sain koiran vietyä kadun toiselle puolelle, kallioille, joista on tullut meidän vakituinen ulkoilupaikka. Aikani odotin, odotin ja odotin. Ehkä tunnin päästä (ainakin aika tuntui tosi pitkältä) palasimme kotiin. Ja niinhän siinä sitten kävi taas; kun päästiin sisälle, siihen ne pissat sitten taas tuli. Mukavan tasainen, lämmin lautalattia = hyvä pisupaikka. Pientä turhautumista oli emännän mielessä juuri sillä hetkellä.

Aamunokosten ja ruokailun jälkeen lähdimme Valon ensimmäiselle kaupunkiseikkailulle. Ensimmäinen etappi oli metrolla Kamppiiin. Hissiajelu sujui ihan hyvin, sitä ollaan harjoiteltu jo kotonakin. Metrokaan ei herättänyt suuria tunteita. Mutta astuminen metroon sisään oli jo haastavaa, laiturin ja ovien välissä on pienen tassun mentävä rako, yli selvittiin kunnialla. Itse metromatka oli jostain syystä vähäsen pelottava, katsoin parhaaksi ottaa pennun syliin. Matka kesti ainoastaan kaksi minuuttia, joten se tuska oli nopeasti ohi. Ja taas hisseihin, jotka piipitivät ja juttelivat. Maailmassa on kovasti ääniä, oletteko kiinnittänyt huomiota?

Lauantai-aamu ostoskeskuksena oli arveluttava paikka aloittaa kaupunkiin tutustuminen, mutta jälleen kerran yllätyimme iloisesti. Koira hölkytteli vieressä rennosti kuin olisi ikänsä kaupungin kaduilla ja keskuksissa kulkenut. Määränpäämme oli Forumin Musti ja Mirri ja missiona uuden kaulapannan ja taluttimen osto. Itse kauppa olikin sitten taas jännittävämpi paikka Valolle, koirakollegoja oli runsaasti liikkeellä. Ensimmäisen kerran Valo äityi oikein haukkumaan, tähän saakka on kuulunut vain satunnaisia haukahduksia sen saalistaessa entistä kissapehmolelua.

Hankimme pannan, taluttimen, pussillisen koulutusherkkuja, pari hampaidenhoitoherkkua ja naksuttimen. Palvelu oli erinomaista: asiantuntevaa, iloista ja reipasta. Ja ovessa lappu, että ethän jätä lemmikkiäsi ulos. Valo sai kehut myös myyjältä, että onpas reipas ja rohkea koira. Pidimme pienen limutauon läheisessa kahvilassa ja päätimme kävellä kotiin. Asensimme uuden pannan ja taluttimen, pikku herra muuttui saman tien nuoreksi herraksi. Häntä iloisesti heiluen käveli se erittäin mallikkaasti nuoremman emäntänsä rinnalla. Ketään ei tällä kertaa pysähtynyt silittämään sitä, mutta kuulimme kyllä kommentteja "ihana!" ja "söpö!" Ja lähes järjestään saa se vähintään hymyn vastaantulevien kasvoille. :)

Valon eka päivä uudessa kodissa

Koska itse olen maailmalla, Valon ensimmäisestä päivästä uudessa kodissa kertoo vieraskynä, aviomieheni, joka lasten kanssa nouti koiran kotiin.

Tänään koitti päivä, kun Valo-herra muutti uuteen kotiinsa.

Lähdimme heti aamusta ajamaan kohti Ulvilaa, jonne saavuimme puolen päivän aikoihin. Siellä Valo telmi aitauksessa veljiensä kanssa. Puolisen tuntia kasvattajan kanssa juteltuamme, läksimme kohti Helsinkiä. Aluksi Valo vähän vastusteli autoon menemistä, mutta antoi sitten periksi. Alkumatkassa ilmassa oli kovasti levottomuutta. Toinen takapenkin selkänojista oli aluksi alhaalla, että Valo olisi voinut olla lähellä takapenkkiläisiä. Herra kuitenkin sinkoili sen verran, että katsoimme parhaaksi nostaa selkänojan ylös. Kyllähän se hieman ulinaa aiheutti, mutta se meni ohi. Matkapahoinvointi yllätti useampaan kertaan, onneksi olimme varautuneet siihen. Puolimatkassa pidimme pienen jaloittelu- ja oksennusten siivoustauon, jonka jälkeen ajoimme yhtäsoittoa Helsinkiin. Kuola valui loppumatkasta kiitettävästi.

Uusi koti olikin sitten ihmeellinen paikka maalaispojalle. Fiksuna kaverina Valo osasi heti tehdä tarpeensa lattialle levitetyille sanomalehdille. Ruoka ja vesikin maistuivat heti. Yritimme käydä ulkona totuttamassa koiraa tarpeiden tekoon, mutta maaperä vaikutti liian kiinnostavalta. Pissathan voi tehdä kotona sanomalehdelle. Ulkona voi polttaa vaikka tassunsa nokkosiin.

Ulkona oleva jalkojenpyyhkimisritilä oli aluksi tosi pelottava ylitettävä, mutta pienen tutkiskelun jälkeen sen ylitys sujui leikiten. Samoin rappukäytävän portaat tuntuvat olevan melkoinen haaste. Päivän viimeisen lenkin jälkeen herra kipitti portaat toiseen kerrokseen helposti. Nopea oppimaan tuntuu olevan.
Näiden kaikkien aktiviteettien välissä piti ottaa useammat päiväunet. Hyvin tuntui uni maittavan. Kuvassa Valo juuri heränneenä joulumakkaran viereltä. Nyt illan pimetessä ja asunnon hiljentyessä Valo-herrakin taitaa mennä unten maille. Saapa nähdä kuinka pitkään unta riittää.

Ensimmäinen yö sujui katkonaisten unien ja tepastelunkin merkeissä. Valo meni kyllä nukkumaan omaan sänkyynsä, mutta välillä piti tehdä pieniä tarkastusretkiä uusissa maisemissa, jonka jälkeen oli mukava palata omaan sänkyyn. Viiden maissa uni loppui ja uusi ihmeellinen päivä alkoi.

H-hetki lähestyy

Enää viisi päivää, kun Valo tulee kotiin!

Valo oli käynyt lääkärissä ja saanut terveen pojan paperit. Helsingin Sanomien toukokuun kuukausiliitteessä oli juttu koirista ja niiden jalostuksesta, mielenkiintoista luettavaa. Asiasta voi keskustella osoitteessa www.HS/kuukausiliite.fi

Täällä meidän päässä ilmassa leijailee suurta odotuksen tuntua. Pieniä hankintojakin on jo tehty, mm. nukkuma-alusta (35€, vesipestävä "jättityyny") ja matkavesikuppi (2,50€, pieni, kankainen helposti mukana kannettava, - onpa näppärä keksintö!). Nukkuma-alustaa pohdittiin ja tutkisteltiin vähän pidempäänkin. Kori vai kankainen? Kankainen, ettei koira järsi koria. Reunallinen vai reunaton? Reunaton, jotta saa jalat suoraksi kyljellään nukkuessaan. Pinkki vai limenvihreä? Limenvihreä :)

Vietimme aikaa pitkään myös panta- ja talutinosastolla, mutta maltoimme mielemme. Meitä on kaksi innokasta shoppailijaa, äiti ja tytär, joten pohdinnat vaativat tuplasti aikaa. Toinen haluaa taluttimen, toinen flexin ja valjaat. Toinen tykkää nahkaisista, toinen kankaisista. Ymmärtääkseni pääsimme jo lähelle kompromissia taluttimesta, löysimme tekstiilisen, heijastimin varustetun ja erinomaisesti lk collie -tyyliin sopivan. Hankintahetki saa vielä odottaa, että myös Valo pääsee mukaan shoppailemaan. (Toivottovasti ei ole tyypillinen uros shoppailujen suhteen.. :)

Tänään olisi tarkoitus käydä hankkimassa vielä portti. Jostain lähteestä kävi ilmi, että tavaroiden tuhoutumista voi välttää, jos koira pentuvaiheessa yksin ollessaan on tilassa, jossa ei ole mitään järsittävää. Kuulostaa toki itsestäänselvyydeltä, mutta olen iloinen, että sen jostain luin, koska näin aloittelijana tuskin olisin osannut ennakoida.

Alkuaikojen yksinoloajaksi herran liikkumatila siis rajataan portin avulla. Koska kotimme on suunniteltu esteettömyyden periaatteella, kulkuaukot tilasta toiseen ovat liian leveitä porteille. Mahdollisiksi tiloiksi jäävät ainoastaan makuuhuonet. Lasten huoneet ovat niin täynnä tavaraa, että ne eivät tule kysymykseenkään, niissä sitä vasta järsittävää riittäisikin. Vaihtoehtoja jää jäljelle yksi, se on meidän makuuhuone. Ehkä se on ihan hyvä vaihtoehto, saattaa tuoda ryhtiä omienkin vaatemyttyjen korjaamiseen..

Huomenna lähden viikon matkalle ja kun palaan, meidän perheen elämä on muuttunut radikaalisti. Takaisin tullessani kotona odottaa miehen ja lasten lisäksi koira. Odotan jo kotiintuloa, vaikka en ole vielä edes lähtenyt!

Ensitapaamisemme

Oli sitä jo odotettukin! Valon tapaamista, neljä viikkoa syntymästä ja aika monta viikkoa jo ennen syntymääkin. Vasta illemmalla huomasin, että ensi tapaamisemme sattuikin Valon nimipäivänä. Onneksi se ei vielä tiennyt olevansa Valo.

Sunnuntai-aamuna lähdettiin koko perheen voimin matkaan aamulla varhain. Useamman autossa vietetyn tunnin ja kärsimättömän odotuksen jälkeen saavuimme perille ja näimme pennut. Voi hyvänen aika, miten ne olivat suloisia! Äitikoira tuli tervehtimään, pennut nukkuivat häkissään sulassa sovussa. Ei ihme, että pentuset olivat niin kauniita, todella kaunis oli emäkin.


Valo annettiin meille lähempää tutustumista varten. Hetken ihmeteltyään outoja ihmisiä, jotka olivat ikävästi tulleet päiväunia häiritsemään jatkoi se uniaan vuorotellen jokaisen sylissä.


Uneliaan sylikierroksen jälkeen iski hetkellinen vireyspuuska. Hetken aikaa jaksoi se tepastella lattialla ympäriinsä, mutta sitten voimat taas ehtyivät. Vuosisatojen takaiset vaistot varmaan ohjasivat tämän entisen Skotlannin lyhytkarvaisen paimenkoiran käpertymään Barbourin öljykangastakille. Onneksi ei tullut pisut siihen!


Kuvat Timo Seppälä

Mikä lapselle nimeksi?

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Koiraoppaiden mukaan näin ei kuitenkaan olisi hyvä olla, joten pitää tarkkaan miettiä sitten se yksi ainoa, jolla lemmikkiä kutsutaan koko sen elämän ajan. Kyseessä on varmaan tuhansia tai kymmeniä tuhansia kertoja toistettava nimi, joten parasta harkita huolellisesti, ettei tule katumapäälle kesken kaiken.

Aluksi odotimme perheenjäseneksi tyttökoiraa ja tuntui, että nimilistalle kertyy vain hyviä poikanimiä. Ja yllätys-yllätys, kun tilanne muuttui ja perheeseen onkin nyt tulossa koiraherra, niin yhtäkkiä ei mieleen tullut lainkaan hyviä poikien nimiä, ja suurin osa entisistäkin ideoista tuntui kadonneen.

Mitä vaatimuksia nimelle on? Kirjat suosittelevat kaksitavuista, ei s-kirjainta sisältävää, napakkaa nimeä. Kaksitavuinen; ok, helppo huutaa ja ymmärtää. S-kirjain saattaa tietäjien mukaan muistuttaa käärmeen sihinää, ei kuulemma hyvä. Jaa-a, liekö koira niin alkukantainen eläin, että sen tuhatvuotiset vaistot ovat sitä opettaneet pelkäämään sihinää, - mutta voisin kyllä kuvitella, että todelliset city-koirat eivät käärmettä välttämättä edes tule elämänsä aikana kohtaamaan.

Yksi kirjan kriteereistä oli, että ei hassuja tai halventavia nimityksiä. Ei tosiaankaan, ei kukaan nyt toivottovasti koiraa pilkatakseen hanki. Mutta en kyllä siltikään usko, että vaikka ison koiran nimi olisikin Pikku, että se siitä kovin moksiskaan olisi.

Nimeä pohtiessa ajattelin, että olisi kiva kunnioittaa koiran rodun alkuperää. Niinpä googlasin, Skotlannista kun tullaan, kansallisen klaaniluettelon esille. Ei ollut kaksitavuisia, helposti huudeltavia siinä listassa, ei. "Mc Gregoooooor, tääännnee...." Unohtakaamme siis klaanit.

Seuraavana vuorossa oli englantilainen etymologinen nimiluettelo. Siinä oli erikseen mainittu nimien alkuperä ja levinnäisyys, eli oliko kyseessä englantilainen, skottilainen vai ehkä irlantilainen nimi. Erittäin kiinnostavaa, mutta samaten laiha tulos, ei löytynyt koiraherramme nimeä tästäkään listasta.

Vuorossa oli perhepalaverin ideariihiosuus. Jokainen heitteli mitä sattui ja muut sitten ampuivat ne vuorotellen alas. Aivan ihastuttava on mielestäni Luka, mutta ei käy: lapsen luokalla on ollut samanniminen poika. Hyvä niin, sillä myöhemmin koirasivuilla olen törmännyt muutamaankin Lukaan. (Jännä juttu, onkohan koirilla nimitrendit kuten lapsillakin? Montako Lukaa on rekisteröiity vuonna 1999? Mikä on trendi verrattuna vuoteen 2009?)

Jostain ilmaantui Valo. Se oli ihan ensimmäisiä ehdotuksia, mutta silloin mietittiin vielä tyttöjen nimiä (Taika on niiiin kaunis, mutta ei sekään läpi olisi mennyt. Ja sekin näyttää olevan melko suosittu tänä päivänä.) Silloin todettiin, että kuulostaa melko maskuliiniselta. Johtunee ehkä aktiivisesta musiikinkunteluharrastuksestamme, jossa yksi ehdoton suosikkimme on V.Valon orkesteri Him. Joten se jäi sillä erää siihen, mutta siinä vaiheessa kun sukupuoli vaihtuikin naaraasta urooksi, tuli Valolle taas käyttöä.

Valoa on nyt maisteltu pidemmän aikaa ja se alkaa tuntua hyvältä ratkaisulta. Se on lyhyt, kaksitavuinen, ei s:llinen eikä koiraa halventava. Valo on positiivinen, valoisa ja mukavan pehmeä. Luonteesta emme vielä tarkemmin tiedä, mutta Valo tuo varmasti jo pelkällä olemuksellaan elämäämme valoa ja iloa.

Millä perusteella sinun koirasi sai nimen?

Tavaraa tarjolla

Tänään vietettiin äiti-tytär-laatuaikaa Stockmannin lemmikkieläinosastolla. Paljon on kaikennäköistä tarviketta tarjolla. Ihmisten varallisuus on lisääntynyt ja siitä on myös lemmikkikauppa siivunsa haukannut. Helsingin kokoisesta kaupungista löytyy varmasti jo useitakin luksusliikkeitä lemmikkien tarpeisiin. Vastikään oli Helsingin Sanomissa juttu täyden palvelun koirahoitolasta, jossa palveluja tarjottiin hieronnasta ja manikyyristä ulkoilutukseen ja kylvetykseen.

Toki on hienoa, että lemmikkiä halutaan hoivata ja hemmotella, mutta näin ihan tavallisella maalaisjärjellä ajateltuna niin onkohan tuo kaikki nyt ihan tarpeellista? Tuleeko se normaali, terve (huom. terve, fysioterapiat erikseen) koira siitä erityisen onnelliseksi, kun se viedään hierojalle? Vai ajaako saman asian oman emännän tai isännän hellyyden ja huomionosoitukset? Maalaisjärjellä ajattelisin, että normaali koira on normaalin onnellinen normaalista arkielämästä, mutta ehkä olen väärässä.

Entäs sitten ne tavarat? On timantein koristeltuja ruokakuppeja (sopivat sisustukseen paremmin kuin askeettiset teräskipot?), on kaulahuiveja, on älypelejä ja jos vaikka sun mitä. Älypelien hinta vaihteli 29,90-49,90 välillä. Äiti ilahtui suuresti, kun tytär totesi että näitä voi ihan hyvin askarrella itsekin vessapaperirullista. Makuualustaksi lemmikille voi valita esimerkiksi kuninkaallisen oloisen rautasängyn, kotoisen rottinkikorin tai Marimekon Unikko-kankaisen jättityynyn. Harjoja oli valtava hyllyllinen. Mistä minä tiedän valita juuri sen oikean? Kysyn myyjältä -totta kai, mutta ihmettelen vaan, että eroaako koirankarvat nyt niin paljon toisistaan, että harjojakin tarvitaan useita kymmeniä sortteja? Karva kuin karva...?

Tuotteista yksi kiinnosti muita enemmän ja se oli auton takatilaan laitettava "makuualusta." Tuote oli reunallinen (korkeus ehkä n.20 cm) patja, jolloin koiralla lienee turvallisempi olo omassa pesässään takaboxissa. Pitänee myös auton siistimmässä kunnossa. Turvavöille oli reiät reunoissa, joten koiran voi kiinnittää kuljetusvaljaisiin matkan ajaksi. Reunoissa oli muutama pikkutasku. Koira voi laittaa matkalukemisensa niihin.

Pakkauksessa oli kaksi kuvaa systeemistä käytössä, toisessa kuljetettiin koiraa, toisessa juomakoreja. Hinta oli 49,90. Se vaikutti siltä, että vastaavanlaista ei itse hetkessä askartele. Onko kellään kokemusta moisesta värkistä? Jotenkin tuli sellainen olo, että saattaisi tehdä matkustamisesta tavaratilassa hitusen miellyttävämmän oloista. Vai onkohan se niin, että tässä vaiheessa sitä kuvittelee, että koira matkustaa tavaratilassa ja kohta huomaa, että siinähän se istuu mukavasti takapenkin keskellä, jos ei peräti etupenkillä?

Saattaa olla, että ihmetykseni herättää huvitusta ja kummastusta tietävämpien joukossa, mutta otan riskin ;) Otan myös ilolla vastaan kollegoiden näkemyksiä aiheesta. Ehkä löydän itseni muutaman vuoden päästä istumasta koirahoitolan odotushuoneessa odotamassa koiraani kylvystä raikkaana ja hyväntuoksuisena saapuvaksi. Siinä vaiheessa saa muistuttaa tästä tekstistä ja näistä mielipiteistä. Haluan kuitenkin vielä toistaiseksi vakaasti uskoa, että oma kylpyhuone on ihan riittävän hyvä paikka, myös koirallemme.

Tästä se kaikki alkoi

18.3.2010 syntyi meidän tuleva perheenjäsen. Jännää. Koiran hankinta on ollut pitkällinen projekti koko perheelle, itsestäni puhumattakaan. Olen halunnut koiran jo pienestä pitäen, mutta lapsuudessa se ei vaan tullut kysymykseenkään ja nuoruudessa ajatus jäi taka-alalle. Näin aikuisena se on aika ajoin putkahtanut esiin, mutta ei kuitenkaan kovin vakavasti otettavana tai toteuttamiskelpoisena.

Kunnes sitten tyttären kanssa historia alkoi toistaa itseään. Kovin hyvin ymmärsin itkut ja tuskan, ja loputtoman mangunnan ” mutku mä haluuuuun koiran!” Jossain vaiheessa me aikuiset sitten päätimme, että no hyvä on, hyvä on, saat koiran, sitten kun täytät 15 v. (kolmen vuoden kuluttua siis…) Sekin kelpasi lapselle ensi hätään, mutta olihan se nyt aika kohtuuttoman kova odotus. Olimme kyllä valmiita joustamaan, jos näyttäisi siltä että into säilyisi pidempään. Ja säilyihän se.

Niinpä äiti alkoi iltaisin salaa tutkailla koira-asioita ja osteli tyttärelle koirakirjoja ja koiralehtiä. Koirakuume sen kuin yltyi. Loppupeleissä kävi niin, että hankkimisajankohta lyhenikin kahdella vuodella seuraavaksi kesäksi. Ja tässä sitä nyt ollaan, pentu on syntynyt ja me odotamme malttamattomina sen kasvavan luovutusikäiseksi.

Rotuvalinta ei ollut mikään helppo juttu. Se alkoi lyhytkarvaisesta colliesta silloin joskus viime syksynä ja päätyi lyhytkarvaiseen collieen tänä keväänä. Oikeastaan se alkoi jo vuonna 1974, jolloin sain kummisedältäni hienon koirakirjan: Koirat, suuri tietokirja. Siinä kaikista kaunein koira mielestäni oli lyhytkarvainen skotlanninpaimenkoira, joka ylväänä ja arvokkaana seisoo kuvassa skotlantilaisen maalaismaiseman piirtyen epätarkkana taustalla. Ehkä ihastukseeni vaikutti myös kiintymykseni Skotlantiin, joka niin ikään on jatkunut tähän päivään.

Koirakirja kertoo collien historiasta, rodun luonteesta ja levinnäisyydestä. Kieli on hellyttävän vanhanaikaista, vaikka aikaa ei ole kulunut "kuin" nelisenkymmentä vuotta: ”Rodun kasvattajat ylistävät mielellään koiriaan. He eivät kehu ainoastaan niiden näyttelyansioita tai kelpoisuutta palvelustehtävissä, vaan myös niiden miellyttävää luonnetta, älykkyyttä ja sopuisaa mieltä. --- Meillä rotua ei vielä ole nähty.”

Talven aikana kahlasimme läpi ehkä koko suomalaisen koirarotuvalikoiman. Koska meitä oli neljä henkeä päättämässä, erilaiset rodut olivat onneksi aika nopeasti käsitelty. Jollekin joku oli liian pieni lenkkikaveri, toiselle toinen liian itsenäinen luonne. Collie tuntui olevan kaiken kirjallisuuden ja nettisurffailun perusteella helppo koulutettava, sopivan kokoinen (kunhan vaan mahtuu autoon!) ja ennen kaikkea hyväluontoinen ja terve. Vaikuttaa siis ideaalilta meidän perheen ensimmäiseltä yhteiseltä koiralta.

Tässä vaiheessa olemme päättäneet olla innostumatta näyttelytoiminnasta. Mutta meille on monelta taholta vakuuteltu, että hurahtaminen siihen on ihan mahdollista. Joka tapauksessa, tämän hetkiset kasvattajalle esitetyt toiveet ovat pelkästään luonteeseen ja terveyteen liittyviä. Väritystäkään emme vielä tiedä, soopeli tai trikki, kummatkin käy.

Malttamattomina odotamme vierailua kasvattajan luokse noin kolmen viikon kuluttua!