Maalle lähdettiin tällä kertaa junan kyydissä. Ostin lipun yhdelle aikuiselle, yhdelle lapselle ja yhdelle koiralle. Lemmikkilippu maksaa 5 € / matka ja on pakollinen. VR:n asiakaspalvelija ystävällisesti kysyi haluammeko lemmikille oman lipun. Siihen siis ei ole muuta vastausta kuin kyllä. Konnarilta erikseen vielä tarkistin, kun niin tilanteesta hämmennyin.
Junassa oli erikseen lemmikkivaunuhytti. Olimme ainoat matkustajat 12 hengen hytissä. Paikkamme oli merkattu seinänviereiselle paripenkille, mutta heti Pasilan jälkeen valtasimme viereiset neljän hengen pöytäpaikat. Valo valtasi koko hytin. Mutta koska vaunu oli junan viimeinen, läpikulkua ei ollut ja koiran saattoi huoletta pitää vapaana.
Mielessäni mietin, että monellekohan lemmikille lippu osastolle myydään, kun lemmikkipaikka ei kuitenkaan tarkoita fyysistä paikkaa. Melkoinen räksytys saattaisi syntyä, jos matkustajia olisi yhtä monta kuin istumapaikkoja ja mukana olisi kissoja, koiria, pupuja... No tuskinpa kovinkaan todennäköinen tilanne kuitenkaan.
Tähän astisista liikkumisvälineistä auto on ollut Valolle ehdottomasti karmivin. Totuttelujaksomme on edelleen kesken, koska joka kerta on ollut pakko lähteä jonnekin, yleensä vielä satojen kilometrien päähän. Nyt kun loma loppuu, yritetään aloittaa totuttelu uudelleen. Valolle pelkkä meidän auton näkeminenkin saa aikaan oireita, vapinaa ja kuolaa. Loppumatka autolle on yhtä taistelua, joka toistaiseksi on päättynyt ihmisten voittoon. Yleensä Valo kannetaan sylissä auton takaluukkuun. Toisen kantaessa koiraa toinen kiirehtii auton takapenkille ja varmistaa hihnasta tai pannasta, ettei koiralla jää mitään osaa takaluukun väliin. Kun takaluukku on kiinni, se tuntuu rauhoittuvan. Jokin aika sitten se pyrki vielä kovasti kiipeämään takapenkin yli matkustamon puolelle, mutta pientä kehitystä on tässä suhteessa tapahtunut.
Itse automatkat sujuvat jo melko rauhallisesti. Lisäksi olemme oppineet tunnistamaan ennusmerkkejä. Kun autoon leviää erittäin paha haju, on syytä etsiä pysähdyspaikka todella nopeasti! Valon ilmavaivat ennakoivat joko oksennusta tai paskannusta. Kuolaa sen sijaan erittyy tasaisesti pitkin matkaa, ilman ääniä, hajuja tai muitakaan merkkejä. Makuualustan viltti on pesukunnossa jokaisen reissun jälkeen.
Mutta takaisin junaan. Hytti ei tosiaan ollut suurensuuri, mutta Valo jaksoi sitä tutkia Karjaalle saakka ennen kuin rauhottui. Sen jälkeen se nukahti, sitten oltiinkin jo perillä. Yksi automatkakärsimys vielä jännittävän junamatkan jälkeen ja sitten, ah, vihdoinkin rentoa maalaiselämää!
Ruoka-aikojen väliin mahtui perhosten ja kärpästen metsästystä, ruohonleikkurille, koirille ja hevosille haukkumista, metsäretkiä ja ennen kaikkea nurmikolla makoilua! Valo ei tuntunut juurikaan tämän kesän helteistä kärsivän. Lämpiminä päivinä se suorastaan hakeutui makailemaan aurinkoon, kuumimpina päivinä kelpasi sentään varjokin. Uimisesta ei Valon mahdolliseen kuumuuteen apua saatu. Saimme sen kertaalleen veteen houkuteltua, se seisoi kiltisti järvessä ja katseli meitä anovasti, että voitaisiinko jo mennä rannalle, en ymmärrä mitä hauskaa tässä märässä vedessä seisomisessa on? Mukavampi on loikoilla nurmikolla peiton päällä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti