Viikko maalla

Loma alkoi ja se tarkoitti auton pakkaamista ja matkaa maaseudulle. Kirjallisuus ja kokemus ovat osoittaneet, että matkustusajankohta kannattaa ajoittaa mahdollisimman pitkälle edellisestä ruokailusta. Vaikka en tiedä auttaako sekään mitään, oksennuksen määrä tuntuu kuitenkin olevan melko vakio. Kuinkahan kauan tätä vaihetta jatkuu, onko kokemuksia? (Valo on nyt n. 15 viikkoa.) Kirjoitin jo pitkät pätkät aiheesta tarkemminkin, kunnes huomasin taas analysoivani koiran oksennuskäyttäytymistä. Ei ehkä niin kovin kiinostavaa? Deletoidaan se ja siirrytään suoraan perille.




Retki oli järjestyksessään Valon kolmas mökkireissu, mahtoikohan se tunnistaa jo maisemat? Piha on suuri ja vilkkaasti liikennöity tie onneksi melkoisen kaukana. Varmuuden vuoksi hankimme kuitenkin sille juoksunarun, jota sitten käytettiin vaihtelevasti. Ihmeellisen sopeutuvainen se siihenkin tuntuu olevan. Jos on vapaana, voi juosta pidemmälle. Jos on kiinni, jossain vaiheessa alkaa kuristaa kurkusta. Huilaamistahan se ei estä mitenkään!




Viikko sujui mukavasti ja rauhallisesti. Käytiin metsäretkillä, loikoiltiin pihalla ja vaikka sekä merellistä että järvellistä uintimahdollisuuttakin olikin tarjolla, ne eivät vielä ainakaan houkutelleet. Taitaa paimenkoiraa enemmän viehättää nummet ja metsät.

Tylsä juttu yhteisen taivallustemme kannalta oli se, että torstaina revähti meikäläiseltä nivelside. Mitä tästä opimme? Sandaalit jalassa ei kannata lähteä juoksemaan spurttia koiran kanssa. Muutaman päivän levon jälkeen klenkkaaminen jäi, mutta spurtit jätin suosiolla Valolle. Sen juostessa siitä voi tunnistaa esi-isien vinttikoiraperimän. Se rakastaa juosta lujaa, me emme kauan sen vauhdissa enää pysy. Mutta mukava leikki oli metsätiellä juoksuttaa sitä pieniä spurtteja edestakaisin ja palkita aina herkulla maalissa.




Samaisella metsäretkellä oli myös tosi hieno valo. Näyttää kuin taivaallinen valo olisi laskeutunut juuri hänen ylleen, eikö näytäkin? Se, mikä myös on hämmästyttänyt, on ollut sen päivän paistattelut kuumassa auringossa. Kuvittelin jotenkin, että koirat kärsivät kuumuudesta, läähättävät ja hikoilevat kieli ulkona ja etsivät epätoivoisesti varjoa. Vielä mitä, tai sitten nimi vaan sattui olemaan enne. Valo on varsinainen valon lapsi, se suorastaan hakeutuu valoon ja lämpöön, eikä sitä tunnu kuumuus kiusaavaan ollenkaan.




Aktiivinen liikunta ja erityisesti automatkailu ovat varmaankin taas vähän laihduttaneet koiraa. Eläinlääkäri oli varsin oikeassa, kun sanoi että näin kasvuiässä sen muoto tuntuu vaihtelevan päivittäin. Kylkiluiden ympärillä pitäisi olla jonkin verran rasvaa, mutta taas näyttää ettei sitä olisi juuri ollenkaan. Erityisen pieneltä ja laihalta se näytti, kun se oli yhdessä vuoden vanhan labbis-neidin kanssa. No toki niiden ruumiinrakenteetkin ovat erilaiset, mutta pieneltä se silti näytti. Pitää koittaa korvata automatkoilla menetetyt energiat vähän suuremmilla annoksilla. Liikunnan tarvetta se säätelee itse, ja joustavasti sitäkin. Yhtäkkiä se saattaa käydä istumaan, huilata tovin ja hetken päästä se taas jolkottelee reippasti vierellä. Kummallista, miten voi väsymys muka mennä ohi 15 sekunnin istumisella? Olisipa näppärä ominaisuus meillä ihmisilläkin.

Kuvat Timo Seppälä